Aku on iloinen hymypoika, joka ei ota elämää turhan vakavasti. Oikeastaan Aku ei ota mitään vakavasti. Akun mielestä hommat voi tehdä vähän sinne päin ja miten milloinkin sattuu huvittamaan. Tai sitten voi olla kokonaan tekemättä, tärkeintä on olla hassu ja näyttää söpöltä, sillä pääsee pitkälle ja usein saa vielä namia kaupan päälle. Aku on välillä maailman raivostuttavin elukka, mutta sille ei mitenkään pysty olemaan kovin kauaa vihainen, koska se on kuitenkin aina maailman hauskin koirapoika. Kaikkein tärkeimmät ihmiset Aku tervehtii hymyilemällä koko hammaskalustollaan, urisemalla ja vispaamalla häntää niin, että koko pieni koira heiluu. Vähän vienompaa hymyä Aku esittelee muuten vain innostuessaan, ohjaajalla on välillä pokassa pitämistä, kun koikkeripoika tokotreeneissä tekee seuraamista hölmö virne naamallaan.


Syvällisemmin Akua on vaikea kuvailla. Se on Aku. Kotioloissa Aku on nykyään ehkä maailman helpoin otus, se tottelee ajatustakin. Ulkona se on vaikeampi, sillä hajut ovat Akun mielestä parasta maailmassa ja mikään mahti ei estä Akua haistelemasta, jos se haistella haluaa. Riistaviettiä Akulla on kohtuullisesti, näköhavainnosta se ei kovin helposti eläimen perään lähde, mutta jälkiä se seuraa enemmän kuin mielellään. Aku on koikkeriksi aika itsenäinen, jo pienenä pentuna se karkaili mökillä naapuriin useita kertoja päivässä. Varsinkin nuorempana itsenäisyys tuotti ongelmia, sillä Aku ei mielestään tarvinnut ihmisiä mihinkään, eikä sitä paljoa hetkauttanut, vaikka sen olisi johonkin metsään yksin jättänyt. Nykyään Akun kuvitelmat itsekseen pärjäämisestä ovat haihtuneet ja mielenkiinto oman laumansa seurassa pysymiseen on kasvanut.


Vieraita ihmisiä kohtaa Aku on pidättyväinen. Se ei ole arka, eikä se pelkää (paitsi eläinlääkäriä…), sitä ei vaan voisi vähempää kiinnostaa. Sitä saa yleensä silitellä ja rapsutella ihan rauhassa, mutta ei se vieraiden ihmisten seurasta nauti. Poikkeuksia tähän toki on, välillä Aku vain päättää jostakin vieraasta tykätä ja Ellan tulon myötä Aku on enemmän alkanut hakea vierailta huomiota, mutta ei sitä erityisen avoimeksi voi silti sanoa. Tutuilta ihmisiltä tulevaa huomiota Aku kuitenkin rakastaa. Se tykkää rapsutuksista ja viihtyy sylissä, sen saisi halutessaan vääntää vaikka solmuun. Muutenkin se on äärimmäisen helppo käsitellä, kaikki hoitotoimenpiteet sujuvat ongelmitta. Toisten koirien kanssa Aku tuli nuorena toimeen erinomaisesti, mutta huonot kokemukset ja aikuistuminen vajaan kolmen vuoden iässä saivat aikaan sen, että Aku ei enää tule muiden urosten kanssa juttuun. Nartuista Aku tykkää edelleen, mutta ei ole niistäkään aivan niin kiinnostunut kuin nuorempana.


Harrastuskoirana Aku ei ole ollut kovin helppo. Ensimmäisenä koirana se on tietenkin saanut kärsiä lukuisista koulutusvirheistä, mutta ei se ehkä perusluonteeltaankaan huipputason harrastustykki ole. Vanhemmiten Akulta on alkanut löytyä oikeaa intoa ohjaajan kanssa tekemiseen, mutta nuorempana se on ollut melko vaikeasti motivoitava. Akun taisteluhalu on pieni, lelulla se ei palkkaudu laisinkaan. Oikeastaan se ei ihmisen kanssa lelulla leiki ollenkaan, vaikka leikkimistä sille on yritetty kovasti aikuisiällä opettaa. Aku osaa käskystä vetää motivointipatukkaa, välillä ihan ärinän kera, mutta ei se siitä nauti ollenkaan. Saalisviettikin on Akulla melko olematon, pallon perään se juoksee ehkä joskus. Kehut riittävät palkaksi joskus harvoin sisällä temppuiltaessa, mutta ulkona ne korkeintaan luovat koirapoikaan uskoa siitä, että nami on joskus tulossa. Aku on siis täysin namipalkattava, vaikkei se ole edes mitenkään erityisen ahne ollut varsinkaan ennen Ellan tuloa. Vähitellen Aku on kuitenkin alkanut tykkäämään ohjaajan kanssa tekemisestä itsessään, mikä on helpottanut kouluttamista kovasti. Kun koirapojan moottorin saa käyntiin, saa siitä hyvin toimivan harrastuskaverin. Aku on melko tasapainoinen, sillä ei kovin helposti innostuessaankaan kierrokset nouse niin kovasti, ettei se kykenisi keskittymään. Aku ei paineistu herkästi ja on riittävän toimintakykyinen. Aku on myös kekseliäs ja nopeasti oppiva ja se tykkää tehdä varsinkin niitä juttuja, jotka on saanut itse oivaltaa.


Agility on ollut Akun päälajina alusta asti, mutta aivan ongelmaton ei Akun agilityura ole ollut. Päänvaivaa on aiheuttanut muun muassa koirapojan karkailu ja radalla haistelu, eikä pikkumaksin hyppelykään aina onnistu toivotulla tavalla. Aku aloitti agilityn treenaamisen keväällä 2005, aloitti kisaamisen saman vuoden syksyllä ja nousi kakkosiin kesällä 2006. Tällä hetkellä kisataan kolmosissa, jonne noustiin juhannuksena 2007. Enemmän tarinaa Akun agilityuran vaiheista löytää alempaa.


Tokoa Aku on harrastanut ihan pennusta saakka. Ensimmäisinä parina vuonna käytiin useampikin tokokurssi, mutta kun Akua ei homma tuntunut kovasti kiinnostavan ja se mieluummin paineli pitkin Kaupin metsiä kuin teki luoksetuloja, jäi harrastus tauolle Joensuuhun muuton myötä. Pari vuotta myöhemmin ohjaaja kuitenkin kiinnostui lajista uudelleen, joten jatkettiin harrastusta aloittaen vanhojen virheiden korjaamisesta, esimerkiksi seuraaminen opeteltiin ihan alusta asti uudestaan. Vähitellen Akusta kuoriutui ihan oikea tokokoira, joka teki liikkeet täsmällisesti ja varmasti oikein. Paikallamakuu osoittautui kuitenkin ongelmalliseksi liikkeeksi. Keväällä 2009 Aku osallistui ensimmäiseen viralliseen tokokokeeseensa kuuden vuoden iässä ja kaikkien yllätykseksi voitti kooikerhondjein tokomestaruuden kakkostuloksella, vaikka paikkamakuu jätettiin kokonaan suorittamatta. Koeura jatkui SM-kisoissa JoA:n joukkueessa, sieltä myös saatiin ilman paikkamakuuta kakkostulos. Tällä hetkellä Aku on (ehkä ikuisella) tauolla kokeista, sillä paikkamakuuta ei olla kovasta yrityksestä huolimatta saatu kuntoon.


Temppuilu on tietyllä tapaa ehkä Akun tärkein harrastus. Temppujen opettelua ollaan harrastettu aina ja Aku tykkää siitä kovasti. Nykyisin temppujen treenausta rajoittaa ohjaajan mielikuvituksen puute, kun ideoita uusiin temppuihin ei meinaa millään keksiä.



Näyttelyihin Aku on päässyt muutamia kertoja vuodessa. Aku on muuten hyvin rodunomainen, mutta koska kokoa on liikaa, ovat tulokset vaihdelleet välillä tyydyttävä – rotunsa paras. Akusta tuli FI MVA tammikuussa 2010, vajaan seitsemän vuoden iässä.


Aku on myös mejää harrastanut jonkin verran ja tykkää siitä kovasti. Ohjaaja ei vain ole lajista ihan yhtä innostunut, joten treenaaminen on jäänyt melko vähäiseksi. Tosin eipä Aku mitään treeniä tarvitsisikaan, kyllähän se nyt haistella osaa! Koiratanssia ollaan myös kokeiltu, mutta koska Aku-paran ohjaaja on sekä mielikuvitukseton että tanssitaidoton, on sekin harrastus jäänyt muiden varjoon. Lisäksi canicrossia harrastellaan satunnaisesti omaksi iloksi. Aku ei vetämisestä ole innostunut, vaikka nykyään yleensä reippaasti edellä juokseekin.

Aku agilitykoirana

Heti Akun tullessa kotiin, oli selvää, että sen kanssa aletaan harrastaa agilitya, olihan rotukin valittu sen mukaan Alkeiskurssille yritettiin ensimmäistä kertaa Akun ollessa vuoden ikäinen, mutta eipä sitä sinne huolittu. Kesällä aloiteltiin harrastusta kuitenkin omilla esteillä ja seuraavana keväänä päästiin vihdoin alkeiskurssillekin. Esteiden opettelu kävi helposti, mutta muita ongelmia olikin sitten ihan riittävästi. Aku karkaili radalta muiden koirien kanssa leikkimään, haistelemaan tai muuten vaan juoksentelemaan. Ohjaaja ei osannut tehdä asialle yhtään mitään ja ryhmän kouluttajakin oli ymmällään. Jossain vaiheessa homma kuitenkin alkoi toimia ja saatiin treenattua kokonainen kuukausi ilman ainuttakaan karkuretkeä. Ilo jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä Joensuuhun muuton myötä karkailu alkoi uudestaan. Kisaaminen kuitenkin aloitettiin ja Aku pysyi kisoissa kehänauhojen sisäpuolella, vaikka karkailu ohjaajaa pelottikin.


Talvi treenattiin PoKS:n ryhmässä, jossa oli lähemmäs kymmenen koirakkoa ja kouluttaja vaihtui melkein viikoittain. Aku karkaili ja ohjaajalla meni hermot karkailun lisäksi kouluttajiin, jotka kukin vuorollaan ihmettelivät, että miten se nyt noin tekee, kyselivät samat kysymykset, höpisivät johtajuusjutuista ja kaiken päälle antoivat kukin erilaiset ohjeet karkailun poistamiseksi. Eipä se homma niin toiminut, mutta ohjaaja oppi, että kaikkia saamiaan neuvoja ei kannata uskoa. Karkailu väheni jossain vaiheessa, mutta ei kokonaan loppunut, ja lopulta Akun vauhtikin katosi. Kesällä treenejä jatkettiin TamSK:ssa ja saatiin Akun hyytyneestä vauhdista huolimatta nousunollat kerättyä. Syksyllä siirryttiin JoA:n riveihin ja talven aikana karkailuongelma taas paheni, kisoissa kuitenkin kerättiin nollia. Sijoitusnollat olivat tiukassa, kun puhtaita ratoja tekivät muutkin, mutta lopulta juhannuksena 2007 saatiin menolippu kolmosiin. Karkailu, hidastelu ja radalla haistelu olivat olleet koko ajan kuvioissa mukana. Apua ongelmiin oli saatu, mutta ohjaajan typeryyden takia pysyviä tuloksia ei syntynyt. Kausittain tilanne parani, kun asiaan puututtiin ja treenitapaa muutettiin, mutta ongelmat palasivat, kun malttamaton ohjaaja ei jaksanut hoitaa hommia kunnolla loppuun asti, vaan palasi aina takaisin vanhaan treenityyliin. Enää ei ollut kyse edes siitä, etteikö ohjaaja olisi tiennyt, miten pitäisi toimia, ohjeet tilanteen korjaamiseksi oli saatu, sitä koiraa olisi vain itse pitänyt kouluttaa.


Kesällä 2008 ohjaaja viimein tajusi, miten suuria ja pitkäaikaisia muutoksia treeneissä pitää tehdä, jos meinaa saada koirapojalle vauhtia. Agilityn harrastaminen aloitettiin uudestaan ihan perusteista, pidettiin kisatauko ja käytännössä koko syksy uhrattiin namialustalle juoksemiselle, mutta se kannatti. Vauhtia tuli runsaasti lisää ja karkailu sekä radalla haistelu jäi melkein kokonaan pois. Kun alettiin taas treenata pidempää ja vaikeampaa pätkää, vauhti hieman putosi, mutta muut ongelmat pysyivät poissa. Ohjaajalla alkoi kuitenkin oma motivaatio rakoilla, kun ei se koira vieläkään ollut agilityradalla aivan sellainen kuin olisi toivonut. Ongelmaksi muodostui myös Akun hyppääminen, se ei rimoja tiputtele, mutta esteiden yli pääseminen näyttää välillä kovin vaikealta. Vähitellen mieleen hiipi pelko, että se on jostain päin kipeä ja eläinfysioterapeutti veikkaili vian olevan polvessa. Marraskuussa 2009 Aku sitten joutui eläinlääkärin tutkittavaksi ja iloiseksi yllätykseksi selvisi, että koirapojan polvissa, lonkissa tai selässä ei ole mitään vikaa, vaan todennäköisesti syy hyppyongelmille löytyy koiran korvien välistä ja hyppytekniikasta, Aku ei vain osaa hypätä oikein. Aku ei siis eläkkeelle joutunut, vaan sai täyden luvan jatkaa agiliitelyä ja onkin ottanut siitä ilosta kaiken irti.